Huippupaikkoja ja huippuhetkiä

Enhän minä mitään lapsuudestani muista, paitsi muutaman puuhetken. Niistä tavoitan silloisen tunteenkin.

Vaivainen kuusi kitkutteli kahden tontin välisen rajaojan reunalla. Sekalainen joukko puun alkuja oli siihen itsekseen itänyt. Kuusen ränsistynyt ja hentoinen ulkonäkö kertoi, että se kilpaili tuossa porukassa huonolla menestyksellä. Suht tiheässä olevat laihat oksat olivat pienelle ihmiselle tikapuut, joita pitkin kiipesin tähystämään. Ihan helppoa se ei ollut, sillä tiheässä olevat oksat raapivat ja piti kiemurrella monelle mutkalle väistääkseen niitä.  Ylös päästyäni olin turvassa ja saatoin seurata tien ja pihojen tapahtumia.

Nuori tammi kasvoi peltojen keskellä pyöreänä ja vahvana. Kuljin mielelläni sen kautta vaikka se ei ollutkaan suorin reittini koulusta kotiin. Olin tuolloin ensimmäisellä tai toisella luokalla. Tammenterhot satoivat syksyisin sen juurelle kuin satukirjojen kuvissa. Aurinko lämmitti ja ötökät surisivat. Tammi taikoi ympärilleen oman pienen valtakuntansa. Se kasvoi yksinäisenä, mutta vahvana läheisen tammimetsikön ulkopuolella. Maisema on muuttunut ja talot ovat valloittaneet pellosta jo puolet, mutta tammi seisoo vieläkin samanlaisena Tammiston Plantagenin viereisellä pellolla.

Kitkerä pihlaja mummolani pihalla Paloheinässä ei saanut koskaan kasvuunsa lentävää lähtöä. Se jäi loppuiäkseen kitukasvuiseksi. Pihlaja oli toiveikkaasti istutettu tasaiselle savipellolle rintamamiestalon ensimmäiseksi puuksi, pihakeinun taustaksi. Viereinen koivu vei vähitellen sen voimat. Muistan elävästi, miltä tuntui, kun pienenä lapsena kurotin äärimmilleni ja ylsin juuri ja juuri roikkumaan pihlajan alimpaan oksaan. Siinä heiluttelin itseäni todella ylpeänä edestakaisin. Toistin saavutukseni vielä monta kertaa ja imin vahvuutta itseeni.

Aikuisena kävin katsomassa pihlajaa ja omaa riippumisoksaani. Se oli jäljellä, mutta vain napani korkeudella. Minun on täytynyt olla todella pieni kurottaessani siihen. Mummolani myytiin 90-luvulla ja tontti rakennettiin täyteen rivitaloja. Kaikki puut kaadettiin, myös pihlaja. Silloin itkin, en menetettyä mummolaani, vaan kaadettua pihlajaa ja riippumisoksaani.

Kukaan ei voi tietää, mikä hetki jää muistoihin päällimmäiseksi ja mikä muodostuu siksi Tärkeäksi Paikaksi. Ei ole joutavia hetkiä eikä joutavia paikkoja. Nautitaan niistä ja arvostetaan niitä, kuin ne olisivat extreme-elämyksiä.

 

Kuva: Anneli Velho ©

admin