Enhän minä paljoa lapsuudestani muista, onneksi muutaman puuhetken. Niistä tavoitan silloisen tunteenkin.
Vaivainen kuusi kitkutteli kahden tontin välisen rajaojan reunalla. Kuusen ränsistynyt ulkonäkö kertoi, että se kilpaili tuossa porukassa huonolla menestyksellä. Tiheässä olevat, laihat oksat olivat pienelle ihmiselle tikapuut. Ihan helppoa se ei ollut, sillä oksat raapivat ja piti kiemurrella monelle mutkalle. Ylös päästyäni olin turvassa ja saatoin seurata tien ja pihojen tapahtumia.
Nuori tammi kasvoi peltojen keskellä ylpeän pyöreänä hahmona. Kuljin mielelläni tuota kautta vaikka se ei ollut suorin reittini koulusta kotiin. Kävin ensimmäistä tai toista luokkaa. Tammenterhot peittivät maan kuin satukirjojen kuvissa. Aurinko lämmitti ja ötökät surisivat. Tammessa oli taikuutta. Se kasvoi yksinäisenä, mutta vahvana viereisen tammimetsikön ulkopuolella. Maisema on muuttunut ja talot ovat valloittaneet pellosta jo puolet, mutta tammen hahmo on tuttu. Nyt kun katselen sitä kaukaa, mennessäni Tammiston markettien ohi, niin se näyttää ihan samankokoiselta kuin silloin.
Sitkas pihlaja mummolani pihalla Paloheinässä ei saanut koskaan kasvuunsa lentävää lähtöä. Se jäi loppuiäkseen kitukasvuiseksi. Se oli toiveikkaasti istutettu tasaiselle savipellolle rintamamiestalon ensimmäiseksi puuksi, pihakeinun taustaksi. Viereinen koivu vei vähitellen sen voimat. Muistan elävästi, miltä tuntui, kun pienenä lapsena kurotin äärimmilleni ja ylsin juuri ja juuri roikkumaan pihlajan alimpaan oksaan. Siinä heiluttelin itseäni todella ylpeänä edestakaisin. Toistin saavutukseni vielä monta kertaa ja imin vahvuutta itseeni.
Aikuisena kävin katsomassa pihlajaa ja riippumisoksaani. Oksa oli jäljellä, mutta vain napani korkeudella. Minun on täytynyt olla todella pieni kurottaessani siihen. Mummolani tontti rakennettiin myöhemmin täyteen rivitaloja. Kaikki puut kaadettiin, myös pihlaja. Silloin itkin, en menetettyä mummolaani, vaan kaadettua pihlajaa ja riippumisoksaani.
Kukaan ei voi tietää, mikä hetki jää muistoihin päällimmäiseksi ja mikä muodostuu siksi Tärkeäksi Paikaksi. Ei ole joutavia hetkiä eikä joutavia paikkoja. Nautitaan niistä ja arvostetaan niitä, kuin ne olisivat extreme-elämyksiä.
